Seikkailin itsekin tuolla aikaisemmissa postauksissani ja niiden kommenteissa. Jälleen kerran minut pysäytti Lauran kysymys: "Miks sä uskot Jumalaan?" Tässä taas kerran yksi asia, joka saa hieman horjuvat ajatukseni entistä lujemmin uskomaan Jumalaan (ja kuten sanottu, vastaavia tapauksia on elämässäni ollut niin monia, etten oikein VOI olla panematta niitä merkille):

Keväällä 2004 syntyi ensimmäinen lapseni. En varsinaisesti ollut kaivannut lapsia tai äitiyttä, mutta ikä alkoi painaa päälle, ja tunsin olevan korkea aika "antautua" mahdolliselle raskaudelle. Esikoiseni on alusta lähtien osoittautunut maailman kilteimmäksi ja huomaavaisimmaksi lapseksi, enkä ole milloinkaan tarkoittanut häntä syyllistää siitä, että oma maailmani kääntyi täysin perzieelleen hänen syntymänsä jälkeen. Oloni ja tunteeni pahenivat vähä vähältä, ja jossain vaiheessa tajusin sairastuneeni synnytysmasennukseen. Yritin "ottaa itseäni niskasta kiinni" (ei toiminut), kokeilin jotain luontaistuotteita (eivät toimineet), ja lopulta luovutin kokonaan. Mitään lääkkeitä en totisesti aikonut ryhtyä pupertamaan!

Parin vuoden ajan tilanne paheni pahenemistaan, ja muuttui lopulta niin pahaksi, että mieheni (joka oli joutunut sivusta seuraamaan apaattisuuteni pahenemista, voimatta itse tehdä asialle mitään) kirjoitti minulle kirjeen, koska ei onnistunut puhumaan minun kanssani, kun minä aina lähdin lätkimään niistä tilanteista. Se kirje sai minut tietenkin parkua vollottamaan yksinäisyydessäni ihan hillittömästi, eivätkä ne kyyneleet poissa pysyneet silloinkaan, kun tuon kirjeen lukemisen jälkeen ensimmäisen kerran suostuin keittiönpöydän ääressä mieheni kanssa kunnolla juttelemaan. Keskustelun tuloksena sitten suostuin menemään lääkärille, joka - tietenkin - kirjoitti reseptin Citalopram -nimiselle masennuslääkkeelle. Tämä tapahtui syksyllä 2006.

Se, mikä minua harmitti aivan suunnattomasti oli se, että ne hemmetin lääkkeet AUTTOIVAT! Hitsi vieköön, minä olin siis nyt todistettavasti mielenvikainen, kun kerran masennuslääkkeitä popsin päivästä toiseen! Mutta pakko se oli tunnustaa, sillä joka kerta kun yritin niiden käyttöä vähentää, aloin karjua lapsilleni (joita tässä vaiheessa oli sitten jo kaksi), ja tasapainoaisti petti mitä ikävämmissä tilanteissa. (En tiedä mitä tuolla tasapainoaistilla oli asian kanssa tekemistä, muuta kuin että korvien välissähän sekin sijaitsee - tai oikeammin korvien sisällä...) Silloin tällöin yritin päästä noista lääkkeistä eroon, mutta aina tuli lunta tupaan siinä määrin, että oli pakko nöyrästi vaan taas suurentaa annosta takaisin aikaisempaan.

Syksyllä 2007 aloin tutustua raamattuun vähän tarkemmin. Tuttu kirja se minulle oli jo ennestäänkin, mutta nyt etsiydyin ottamaan vastaan oikein opetusta kirjan tiimoilta. Tämä taas muistutti minua siitä, että Jumala on minua aikaisemminkin auttanut monen monissa tilanteissa, ja kun sitten törmäsin Markuksen evankeliumissa luvun 11 jakeeseen 23: "Totisesti minä sanon teille: jos joku sanoisi tälle vuorelle: 'Kohoa ja heittäydy mereen', eikä epäilisi sydämessään, vaan uskoisi sen tapahtuvan, minkä hän sanoo, niin se hänelle tapahtuisi. Sentähden minä sanon teille: kaikki, mitä te rukoilette ja anotte, uskokaa saaneenne, niin se on teille tuleva." -niin sitten alkoi päässä oikein iso ratas kolista, kun Eleonoora alkoi asiaa pohtia...!

Marraskuun tienoilla muistan useaan kertaan rukouksessani pyytäneeni Jumalalta vähän helppiä noista masennuslääkkeistä eroon pääsemiseen. En osannut sydämessäni ihan oikeasti tuntea ja uskoa, että minua tuolla yläkerrassa kuuneltaisiin, kun nyt kuitenkin maailmassa on niin monta asiaa jotka olisivat tärkeysjärjestyksessä ensin fixattavien listalla - niin kuin nyt vaikka maitovalaiden pelastaminen tai tarhakettujen olojen parantaminen - mutta päätin pyytää apua myös siinä asiassa: anna minulle uskoa! Samaan aikaan yritin taas vähentää päivittäistä annostani puoleen.

Sitten tuli elämä väliin ja minä aloin sitä elää, unohtaen omat rukoukseni. Joulun jälkeen huomasin yhä edelleen popsivani niitä puolikkaita pillereitä! Ensimmäistä kertaa siis vähennysyritykseni oli toiminut. Rukouksiani en tietenkään muistanut, olin vain innostunut "omasta pärjäämisestäni." Tammikuussa puolitin vielä ne puolikkaatkin; otin siis nyt vain neljäsosan normaalista annoksestani. Siinä vaiheessa, kun olin niitä neljäsosia syönyt muutaman viikon ajan, hoksasin että homma taitaa todella pelata tällä kertaa... Mutta edelleenkään en rukouksiani muistanut! Helmikuun puolella aloin jättää lääkkeen kokonaan ottamatta päiväksi tai kahdeksi, ja sitten vähitellen pidemmiksi aikaväleiksi. Lopulta pärjäsin jopa viisi tai kuusi päivää ilman lääkettä. Silloin aloin merkitä kalenteriini muistiin, milloin olen viimeksi ottanut masennuslääkettä.

Nyt kun äsken luin tuon Lauran kommentin tuolta aikaisemmasta postauksesta, ja aloin pohtia syitä siihen miksi uskon Jumalaan, tajusin yhtäkkiä että minulla on yksi "uusikin" rukous, johon olen saanut vastauksen! Olen päässyt noista masennuslääkkeistä eroon!!! Odotakaas vähän kun käyn katsomassa - viimeinen merkintä lääkkeen ottamisesta on kalenterissani 28.3.2008!!! Yli viisi viikkoa siis on porskuteltu menemään ilman lääkitystä, ja hyvin pyyhkii!!!

Ja koko jutun salaisuus on siis JUMALAN APU!!!

Se, että yrittää tehdä Hänen tahtonsa mukaan kaikissa elämän käänteissä ilmeisesti saa Hänetkin myötämielisemmäksi auttamaan sitä, joka Häneltä apua pyytää?